Keski-ikäinen valkoihoinen ylipainoinen nainen nauramassa salaatille – miksi ihmisten kuvaileminen vaihtoehtoisissa teksteissä on niin vaikeaa? 

Kirjoittanut Assi Salo

Tapahtui kerran Saavutettavuuskirjasto Celiassa: someen laitetaan kuvituskuva, jossa pitkätukkainen lapsi lukee pistekirjaa. Lasta on kuvattu takaapäin, hänen kasvojaan ei näy. Vaihtoehtoisessa tekstissä kerrotaan, kuinka tyttö lukee pistekirjaa takaapäin kuvattuna. Postaus julkaistaan.

Kaikki hyvin? Ei aivan.

WCAG-kriteerit ovat yksiselitteiset: kuvalla täytyy olla tekstivastine eli käytännössä verkkosivuilla tai somessa olevalla kuvalla täytyy olla vaihtoehtoinen teksti. Tämä tarkoittaa, että kaikella ei-tekstuaalisella sisällöllä pitää olla vaihtoehtoinen esitystapa tekstinä. Tekstiä voi teknisesti muuntaa isokokoisemmaksi, pistekirjoitukseksi tai puheeksi koneäänen avulla. Toki tähän löytyy muutamia poikkeuksia, kuten selkeästi vain koristeeksi tarkoitetut kuvat, joiden ei ole tarkoituskaan välittää mitään informaatiota. Tällaisetkin kuvat pitää kuitenkin muistaa merkitä koristeellisiksi. Eikä kukaan kiellä kirjoittamasta näillekin kuville vaihtoehtoista tekstiä.

Yksinkertaista, eikö niin? Ei aivan.

Vaihtoehtoisten tekstien kirjoittamiseen löytyy paljon ohjeita. On hyvä miettiä kontekstia ja sävyä. On hyvä huomioida ympäröivä teksti ja kuvan suhde siihen. On hyvä pitää teksti napakkana ja selkeänä. On hyvä muistaa, että vaihtoehtoinen teksti ei ole sama asia kuin kuvateksti. On hyvä pitää kuvailun sävy neutraalina. Jos laitan Facebookiin kuvan, jossa on kaksi kissaa, en kirjoita siihen, että kyseessä ovat suloiset kissat, vaikka ne sitä mielestäni olisivatkin. Voin sen sijaan kertoa, että kyseessä olevat kissat ovat harmaita tai raidallisia.

Ja sama pätee tietysti ihmisten kuvaamiseen, eikö niin? Ei aivan.

Eikö mitään saa enää sanoa?

Saavutettavuuskirjasto Celian viestintäasiantuntija katsoo postausta, jonka kuvituskuvassa pitkätukkainen lapsi lukee pistekirjaa. Hän lukee kollegan laatiman vaihtoehtoisen tekstin. Viestintäasiantuntija pysähtyy. Hän tietää, että kuvassa oleva, anonyymiksi jäävä lapsi on poika. Vaihtoehtoista tekstiä pääsee onneksi muokkaamaan jälkikäteen ja inhimillisiä erehdyksiä sattuu kaikille. Usein kyse on kuitenkin isommasta asiasta: mitä vaihtoehtoisessa tekstissä oikeastaan kannattaa sanoa ja mitä jättää sanomatta?

Olemme päättäneet Saavutettavuuskirjasto Celiassa, että emme esimerkiksi sukupuolita organisaation sosiaalisen median tilien kuvituskuvissa esiintyviä ihmisiä, ellei siihen ole aivan erityistä syytä. Vaihtoehtoiset tekstimme ovat muotoa ”kaksi aikuista istuu vierekkäin vihreällä sohvalla. Heillä molemmilla on kuulokkeet päässään ja he hymyilevät”. Kun kuvassa on lapsi, puhutaan lapsesta, ei tytöistä tai pojista.

Sillä selvä? Ei aivan.

On helppo ymmärtää, että ihmisten kuvaileminen heidän ulkoisten ominaisuuksiensa ja niistä vedettävien johtopäätösten perusteella on tie, joka johtaa hyvin nopeasti umpikujaan. Ihmisen sukupuolta tai ihonväriä ei voi määrittää kukaan muu kuin ihminen itse. Kukaan muu ei voi BIPOC-ihmisen puolesta sanoa, millä termillä häntä saa kuvailla. Onkin helpointa jättää tällaiset ominaisuudet kuvauksesta kokonaan pois.

No tämä nyt ainakin on yksiselitteistä, onhan? Ei aivan.

Uusimme viime vuonna Celian viestinnässä käytettävät brändikuvat. Uusia kuvia on jo käytetty paljon sosiaalisessa mediassa, ja pikkuhiljaa niitä vaihdetaan myös verkkosivuillemme. Kaikki esitteemme ja painotuotteemme on uusittu, ja näissä kaikissa on käytetty uusia valokuvia. Valokuvia tilattaessa ja malleja mietittäessä tehtiin tietoinen valinta, että kuvissa näkyisi entistä paremmin ihmisten moninaisuus. Kuvattavana oli monen ikäistä, kokoista ja näköistä ihmistä. Kuvista tuli ihania, ja niitä on ilo käyttää. Mutta jos puhumme vaihtoehtoisissa teksteissä neutraalisti vain henkilöistä, näkövammaisilta jää kokonaan kokematta se moninaisuus, jota kuvissa esiintyvät ihmiset edustavat. Ja tällöin moni ihmisryhmä jää ilman representaatiota, jonka he ansaitsisivat.

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia

Jos kuvassa on suurempi joukko erilaisia ihmisiä, englanninkielinen kirjoittaa vaihtoehtoiseen tekstiin ”a diverse group of people” ja lukija luultavasti ymmärtää subtekstin. Mutta onko meillä suomen kielessä sanastoa, joka sisältäisi saman jaetun kulttuurisen merkityksen? Voin sanoa ”monimuotoinen joukko ihmisiä”, mutta ymmärtääkö suomalainen ruudunlukijaa käyttävä ihminen, mitä kaikkia merkityksiä se sisältää?

Jos kuvassa esiintyvällä henkilöllä on esimerkiksi pyörätuoli tai valkoinen keppi, se on helppo kertoa neutraalisti myös vaihtoehtoisessa tekstissä. Mutta entä jos kuvassa esiintyvä henkilö on kehitysvammainen? Näkevä ihminen saattaa sen kuvasta päätellä, mutta miten ja milloin se on vaihtoehtoisessa tekstissä kuvattava?

Miten ikää kuvataan neutraalisti, mutta kuitenkin niin, että oleellinen tieto välittyy? Jos kuvassa on lapsi lukemassa iltasatua vaikka 75-vuotiaan ihmisen sylissä, näkevä ihminen tulkitsee tilanteen luultavasti isovanhemman ja lapsenlapsen väliseksi lukuhetkeksi. Mutta entä näkövammainen, jolle ruudunlukija kertoo, että kuvassa on aikuinen ja lapsi? Myös 20-vuotias on aikuinen. Ja onko sillä väliä, jos kuvauksesta tekee tämän tulkinnan? Jos aina ei ole, niin milloin on?

Entäpä kuvat tunnetuista ihmisistä? Tai kuvat vaikka oppikirjoissa? Kuinka paljon pitää ja voi laskea lukijan yleistiedon varaan? Jos teemme historian oppikirjaa, jossa kerrotaan Martin Luther Kingistä, kuvaa ympäröivässä tekstissä luultavasti kerrotaan hänestä tarpeeksi, jotta vaihtoehtoiseen tekstiin riittää hänen nimensä. Mutta entä jos kyseessä on vaikka uskonnonkirja ja tekstissä kerrotaan vain hänen olleen amerikkalainen pastori? Onko ihonväri kuitenkin tärkeä tieto juuri hänestä puhuttaessa? Milloin konteksti vaatii tarkempaa kuvausta, milloin ei? Minkälainen kuvaus ihmisestä redusoi häntä liikaa, mikä tarpeeksi?

Aukottomia vastauksia ei ole. Meidän täytyy luottaa siihen, että on tarpeeksi arvokasta kysyä kysymyksiä, käyttää inklusiivisia termejä ja olla avoin jatkuvalle oppimiselle. On hyvä alku, että emme kuvaile esim. sukupuolta. Sen lisäksi ainoa vedenpitävä linjaus, jonka olemme Saavutettavuuskirjasto Celiassa voineet tehdä, on tämä: jos jaamme sosiaalisessa mediassa tai verkkosivuillamme valokuvan, joka esittää ihmistä, jonka tunnemme, on rohkeasti kysyttävä häneltä itseltään, miten hän haluaa tulla kuvailluksi.

Assi Salo, viestintäasiantuntija, Saavutettavuuskirjasto Celia